Voisin jatkaa tätä kirjoittelua salassakin. Mutta mitä siinä menetän jos joku näitä ajatuksia lukeekin. Jossain joku tuntematon, joku kenen tekstejä olen ehkä itsekin joskus lueskellut. Taustoja ei nyt jaksa selvittää.. ne tulee ilmi tekstistä, tai sitten ei. Kerron elämästä päivä kerrallaan. Elämästä kohti neljättä raskautta ja kolmatta lasta. Tämä blogi on omistettu lapsilleni, ihanille tytöilleni ja pienelle enkelille jonka taival päättyi jo alkuraskaudessa. Ja pienelle ihmeelle, jonka tekemisestä, haaveilusta ja yrittämisestä tämä blogi sai alkunsa. Matka kohti kolmannen lapsemme odotusta alkaa nyt blogimuodossa...

Tänään oli päivä muiden joukossa. Toisen terolutin nappasin puoliltapäivin, lueskelin netistä aiheesta, tein raskaustestin (kyllä noihin tikkuihin vaan hemmetti soikoon tulee se viivanpaikka oli raskaana tai ei, taas oli tumma kohta jo ennen kun testi oli edes kuivunut.). Ja negaa siis oli, eli omatoiminen loppukierron terobuustaus alkoi. Nyt menossa kp27, ovulaatiotesti plussasi kp 23, ovulaatio tuli tosi kivuliaana kp 24. Alavatsa särki kamalasti, sattui kun sitä kosketti. Helpotti iltaa kohden ja tiistaina kp 25 oli jo ihan normi olo. Mutta kas, toisin kuin viime kierrossa, ei ole mitään jälkituntemuksia. Viime kierrossa vasen munasarja kirveli ja kipuili kuukautisiin asti. Nyt ei mitään kummallakaan puolella. Ovuloinko edes... Lämmöt kyllä nousi, viime viikolla olivat 36.9 korkeimmillaan, kp25 tiistai aamuna 37.1, eilenkp26  illalla  37.6 ja tänä aamuna kp27 lämmöt 37.4.. eli ehkä ovuloin.

Sain lääkäriltä kolmen kuukauden terolut-kuurin tasaamaan epäsäännöllistä kiertoa ( 27-38) ja ensi kierrosta eteenpäin piti ottaa kp 15-25 tabletti ja sitten odottaa vuotoa.. Mutta koska en todellakaan ovuloi ennen tuota ajankohtaa, ajattelin tuhrata yhden terosatsin tämän kierron loppua tukemaan. Jos niin hassusti olisi käynyt että hedelmöitys olisi tullut, onpahan vähän enemmän keltarauhashormonia puskuroimassa kohdun limakalvoa pikkuiselle majapaikaksi..

Kuulosti melkein siltä tuo äskeinen että olettaisin saavani noin vaan plussan raskaustestiin. En luule. En edes osaa enää sitä toivoa. Kahdeksan kuukautta, kymmeniä negatiivisia testejä, positiiviset testit jotka muuttuivat keskenmenovuodoksi ja sanoinkuvaamattomaksi tuskaksi, uusi toivo raskaudesta keskenmenotuskan jälkeen joka kuivui sekin kasaan sitä myötä kun dpo8-9 haamuplussat muuttuivat viivanpaikoiksi ja negoiksi. Ja taas pieni toivo kun kp22-23 r-testit vilauttivat haamua, no eikös ne näyttäneet ovulaatioplussaa ja kierto on taas ylipitkä... Miten tämmöisillä kierroilla muka raskautuu kun ovulaatio tulee niin myöhään, sen pitäisi tulla 10pv aiemmin. No jotain hyvää, nyt kahtena tikutettuna kiertona löysin ovisplussan, vieläpä tosi selkeän sellaisen kp 23 paikkeilla. Eli toivoa ovuloimisesta on. Mutta onko toivoa raskautumisesta..

Miten sitä voikin olla niin itsevarma omasta helposta raskautumisestaan kunnes huomaa hakkaavansa päätään seinään kuukausi toisensa jälkeen. Ensin vauva vaikka söit e-pillereitä. Sitten vauva kun olit vasta pari viikkoa sitten päättänyt että tulkoon jos on tullakseen. Ja nyt huomaa ettei oma kroppa toimikaan niin kuin pitäisi. Kipuilee, oireilee, vuotelee, limailee, särkee, enteilee, lupailee. Mutta ei mitään pysyvää, ei kasvavaa mahaa, ei vauvaa. Valtava määrä kyyneleitä, luopumisen tuskaa, epätoivoa, toivon pilkahduksia, pettymyksiä.

Onneksi näille ajatuksille on aikaa vain silloin, kun nuo ihanat pikkurouvat nukkuvat. Miten kiitollinen ja onnellinen sitä osaakaan nyt olla kun on suotu kaksi ikiomaa, rakasta lasta. Eipä osannut heidän odotusaikaansa arvostaa niin paljon kuin olisi pitänyt. Oikein hävettää mikä valittava akka olen ollut. Voisin ottaa tasan yhtä hirveät pahoinvoinnit kolmannellakin täysimittaisellla odotuksella jos se vain vielä joskus meille suodaan. Miten voi ihminen olla niin hölmö että niin suurta ihmettä pitää lähes itsestään selvyytenä. Raskaus ei ole mikään normaali naiseuteen kuuluva olotila. Se on suuri ihme, jota ei kaikille suoda ainakaan kovin helpolla. Ei edes semmoiselle naiselle, joka on kahdesti helposti tullut raskaaksi. Elämä pysäyttää joskus rankemmin kuin tarvitsisikaan.

Vauvankaipuuta ja tuskaa lisää tunne siitä, minkä pettymyksen tuotan miehelleni kun en pysty tulemaan raskaaksi ja pysymään raskaana. Miten mun kroppani hylkäsi jo alulle saadun pikkuisen ja aiheutin kamalaa tuskaa miehelleni. Typeränähän Se mua pitää kun ajattelen niin että minä tuotan pettymyksiä, eihän sitä itse voi päättää mitä tuolla kohdussa tapahtuu milloinkin.. Mutta ei sitä vaan meinaa kestää. Itsellä niin epätoivoinen olo koko vauva-asian kanssa. Ja on Se jo alkanut kyselemään että kauan me tätä jatketaan kun menee näin vaikeaksi.. kevääseen asti Se sanoo. Sittenkö haudataan toive kolmannesta pienestä? Kevät on vielä kaukana mutta ei se varmasti helppoa ole. Niin suuri olisi ollut toive saada olla vielä kerran raskaana, synnyttää ja saada vielä yksi ikioma pieni meidän perheeseen. Miten siitä toiveesta noin vaan luopuu? En usko että Sekään haluaa luopua. Niin kovasti kolmatta pientä toivotaan. Voi kun vielä voisin sen ilon toiselle antaa että yllätän Sen positiivisella raskaustestillä ja päästään ultraääneen katsomaan pientä sydämen sykettä..

Huvitti kun hetken seurasin telkkaa ja siellä nainen sanoi miten toivoo löytävänsä miehen ja sitten hankkisi joskus lapsia.. olisikin niin helppoa että laittaa vauvatilauksen ilmoille ja heti tärppäisi. Hankkii lapsia. Kahdesti sen kokeneena en enää kykene ymmärtämään miten se on mahdollista. Tulla raskaaksi heti kun sitä toivoo. Ilman pettymyksiä, surua ja tuskaa. Ilman oman kehon toiminnan kyseenalaistamista. Ilman lääkkeitä ja tutkimuksia. Ilman kalenterin kyttäystä, tuntemusten tarkkailua, vuodon pelkoa.

Vuoristorataa, sitä tämä on. Onneksi on Kolme Maailman Suurinta Onnea; pieni neiti, isompi neiti ja Se, oma rakas. Ilman heitä tämä ei olisi vuoristorataa, vaan tasaista aavaa ilman onnellisuuden huippuja ja riemunkiljahduksia. Vaikkei näiden omien ja pumpattujen hormonien ryöpytyksessä helppoa olekaan, muistan olla onnellinen Kolmesta Suuresta, jotka on enemmän kuin olisin ikinä osannut elämältä odottaa. Sain jo enemmän kuin pyysinkään, mutta voisinko vielä saada yhden tähden taivaalta, yhden pienen vain...